I   Toimenpidekokonaisuuksista kansalliseen strategiaan - taustaa
    ehdotukselle
II  Lähtökohdat 
III Tieto tueksi: Tutkimus- ja monitorointikeskus
IV Toimenpide-ehdotukset
Pitkäaikaistyöttömien tilanteeseen liittyvät ehdotukset
Asunnottomuuden vähentäminen ja itsenäisen asumisen tuki
Päihdeongelmaisten palveluiden saaminen ja ihmisarvoinen kohtelu
Mielenterveyskuntoutujien tilanteeseen liittyvät ehdotukset
Ylivelkaantuneiden tilanteen ratkaisu
Pitkäaikaissairaat
Lasten ja lapsiperheiden tilanteen parantaminen
Toimeentulotukeen liittyvät ehdotukset
Paikallisen ja alueellisen kehityksen ja toiminnan vahvistaminen


Toimenpidekokonaisuuksista kansalliseen strategiaan -
taustaa ehdotukselle

Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto, EAPN-Fin, on kansalaisjärjestöjen ja muiden ryhmien yhteenliittymä, jonka tavoitteena on toimia köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan ja toimia eri tahojen yhteistyöfoorumina. Verkosto on rekisteröimätön ja se on perustettu vuonna 1994. Suomen verkostoon kuuluu tällä hetkellä 25 yhteisöjäsentä ja 6 henkilötukijäsentä. Suomen verkosto on yksi Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston 15 kansallisesta verkostosta. EAPN-Fin on alusta lähtien nostanut esille köyhyyteen ja syrjäytymiseen liittyviä kysymyksiä ja tehnyt sitä näkyväksi.

Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto teki 1995 virallisesti aloitteen eri puolueiden edustajille, ministereille ja ministeriöille köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen ohjelman aikaansaamiseksi Suomeen. Ohjelmalla tarkoitettiin tuossa yhteydessä hallinnonalat ja toimijarajat ylittävää toimenpidekokonaisuutta ja laaja-alaista strategiaa köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja köyhyyskierteiden katkaisemiseksi. Aloite sai osittain positiivista vastakaikua eri ministereiltä ja ministeriöiden virkamiehiltä, mutta se ei vielä johtanut laajempiin toimiin.

Viime vuosina sosiaali- ja terveysministeriössä köyhyys ja syrjäytyminen ovat olleet laajemman kiinnostuksen kohteena kuin aikaisemmin. Sosiaali- ja terveysministeriössä on laadittu toimenpidekokonaisuuksia, jotka koostuvat erilaisista projekteista ja projektiryppäistä. Toimenpidekokonaisuudet ovat olleet merkittävä edistysaskel, koska köyhyys- ja syrjäytymisilmiön moniulotteisuus on tunnustettu samoin kuin se, että niiden vastainen toiminta edellyttää eri ministeriöiden rajojen ylittämistä.

Kirkon Nälkäryhmä oli merkittävä askel poliittisen tahdon varmistamiseen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa toiminnassa. EAPN-Fin oli edustettuna nälkäryhmän asiantuntijaryhmässä, jonka konkreettisiin toimenpide-ehdotuksiin kirjattiin myös köyhyyden vastainen ohjelma. Kyseinen toimenpide-ehdotus nousi keskustelujen jälkeen myös yhdeksi Nälkäryhmän esille nostamaksi ehdotukseksi uuden hallituksen hallitusohjelmaan. Samanaikaisesti EAPN-Fin vei omalla tahollaan aloitetta eteenpäin vaikuttamalla sekä kansanedustajiin että eri puolueisiin. Eri tahojen yhteisten ponnistelujen tuloksena Lipposen II hallituksen ohjelman sosiaalipoliittisen osan yhtenä painopistealueena on edistää toimia, joilla ehkäistään ja vähennetään vakavia köyhyysongelmia, syrjäytymistä ja huono-osaisuuden kasautumista. Periaatteellinen poliittinen sitoutuminen on olemassa. Nyt tarvitaan painopistealueen muuttamista konkreettiseksi toiminnaksi.

Perusoikeussäännösten mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut asuinpaikasta riippumatta. Kunnilla on päävastuu näiden palvelujen järjestämisessä. Kansalaisten perusoikeuksien turvaaminen edellyttää valtion viranomaisilta näiden oikeuksien toteutumisen seurantaa ja tarvittaessa puuttumista havaittujen ongelmien käsittelyyn.

Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto pitää välttämättömänä, että Suomeen saadaan aikaan eri toimijoiden yhteistyönä laadittu eri toimijoita sitouttava köyhyysstrategia. Näin siitä huolimatta, että pohjoismainen hyvinvointimallimme on toiminut monessa mielessä erittäin tehokkaasti köyhyyttä ja syrjäytymistä ehkäisevänä tekijänä. Hyvinvointijärjestelmämme perusrakenteet ovat joutuneet kovalle koetukselle, kun niitä on rutistettu taloudellisten paineiden vuoksi tiukkaan taloudelliseen raamiin.

Verkoston näkemyksen mukaan on menty liian pitkälle hyvinvointimallimme ja siihen liittyvien rakenteiden purkamisessa. Kyse ei ole ollut vain taloudellisesta pakosta, vaan asenneilmapiirin tiukkenemisesta. Tarvitsemme uudenlaista, eri hallinnonalat ylittävää työskentelytapaa ja köyhyyttä ja syrjäytymistä ehkäisevien rakenteiden vahvistamista eri tasoilla.

Köyhyys ja syrjäytyminen kytkeytyvät tiiviisti nopeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, erityisesti työelämän muutoksiin. Niillä on selkeästi rakenteelliset syynsä. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on verkoston näkemyksen mukaan huolestuttavassa määrin alettu korostaa yksilöiden omaa vastuuta ja yksilötason ratkaisuja. Tämä merkitsee vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten syyllistämistä ja sitä, että yhteisöllinen vastuu hämärtyy. Perustuslain henki ja kaikkien kansalaisten oikeudet ihmisarvoiseen elämään näyttävät unohtuvan liian helposti.

Taloudellinen kasvu on viime vuosina niin Suomessa kuin suuressa osassa EU:n jäsenmaita ollut nopeampaa kuin koskaan. Tämä on merkinnyt myös tuloerojen kasvua ja hyvinvoinnin jakautumista entistä epätasaisemmin. Verkoston toimijoille tämä näyttäytyy siten, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Taloudellisen näkökulman vahvuus sosiaaliseen nähden on kasvanut. Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston mielestä taloudellisen vaurastumisen pitää näkyä myös vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisryhmien elämässä.

Valtion rahoitusosuus hyvinvointipalvelujen tuottamisessa on 90-luvun aikana laskenut tasolle, joka on alle eurooppalaisen keskitason. Valtion ja kuntien välinen kustannusvastuu hyvinvointipalvelujen tuottamisessa on selvitettävä.

Eri alueiden ja kuntien tasapuoliseen kehittämiseen on suunnattava resursseja siten, että nyt jo syntyneitä kehityseroja voidaan tasata ja siten turvata kansalaisten oikeuksien toteutuminen sekä tasavertaisuus palvelujen ja tuen saamisessa. Kunnallisten ja alueellisten hyvinvointiohjelmien kehittäminen on välttämätöntä.

Sosiaali- ja terveysministeriön alaisen perusturvalautakunnan asemaa ja tehtäviä tulisi pohtia uudelleen. Kunnallisen palvelujärjestelmän asianmukaisuus voidaan saattaa perusturvalautakunnan arvioitavaksi. Valtion valvonnan toteutuminen tulisi säätää lainuudistuksella perusturvalautakunnan tehtäväksi, joka voi tarvittaessa antaa myös sanktioita. Myös pidemmälle menevän normiohjauksen tarve on ilmeinen.

On edelleen tarpeellista ylläpitää pohjoismaisen hyvinvointimallin mukaista kattavuutta ja tasa-arvoa. Kaikille yhteinen sosiaaliturvajärjestelmä takaa periaatteessa tuen riittävyyden ja saatavuuden asuinpaikasta, varallisuudesta, työsuhteesta, vammaisuudesta tai muista tekijöistä riippumatta. Sen rinnalle on kehitettävä yksilöllisiä, räätälöityjä ratkaisuja.

Hyvinvointivaltion erilaisia toimintamuotoja on kehitettävä joustavammin yhdisteltävien sosiaalisten tukimuotojen suuntaan. Kehittämistyön kautta on välttämätöntä hakea uusia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä toimintamalleja syrjäytymisen kannalta riskitilanteessa olevien ihmisten elinolojen parantamiseksi.

Käynnissä oleva polarisoitumiskehitys ei ole ratkaistavissa erillisin projektein ja toimenpidekokonaisuuksin, vaan pitkäjänteisellä eri hallinnonalojen ja toimijoiden yhteisillä ponnistuksella. Muissa maissa vastaavissa strategioissa on oleellista vankka poliittinen sitoutuminen, mitattavissa olevien tavoitteiden asettaminen ja eri toimijoiden kumppanuus.


II Lähtökohdat

Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto, EAPN-Fin esittää, että Suomeen laaditaan köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen strategia eri toimijoiden – valtion, kuntien, kansalaisjärjestöjen, kirkon, ammattijärjestöjen ja vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten – yhteistyönä.

Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston näkemyksen mukaan strategian on pohjauduttava seuraaviin lähtökohtiin:

1. Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen strategia on yhteistyötehtävä, jota koordinoi sosiaali- ja terveysministeriö riittävin voimavaroin.
Strategia laaditaan yhteistyössä eri toimijoiden – valtion, kuntien, kansalaisjärjestöjen, kirkon, ammattijärjestöjen ja vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten – kanssa. Sille suunnataan omat riittävät resurssit. Strategia laajentaa Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toiminta-ohjelmaan liittyvää köyhyyteen ja syrjäytymiseen liittyvää osuutta. Vastuun toteuttamisesta tulee jakautua useille ministeriöille; se ei ole vain sosiaali- ja terveysministeriön tehtävä, vaikka sen tulisikin ottaa siitä koordinointivastuu.

2. Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen strategia sisältää konkreettiset ja arvioitavissa olevat tavoitteet vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisryhmien tilanteen parantamiseksi.

3. Asianomaiset osallistuvat strategian tekoon.
Asianomaiset, vaikeassa tilanteessa elävät ihmiset ovat aidosti edustettuina laadittaessa köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista strategiaa. Vaikeassa tilanteessa elävien ihmisten äänen tulee kuulua varsinkin kun luodaan ja valitaan toimenpide-ehdotuksia. Uusia vuoropuhelun ja osallisuuden muotoja kehitetään paikalliselle ja valtakunnalliselle tasolle. Osallisuuden uusien muotojen kehittämisessä käytetään hyväksi eri EU:n jäsenmaissa, mm. Irlannissa ja Hollannissa olevia toimivia kokemuksia.

4. Kansalaisjärjestöjen osallisuutta vahvistetaan ja niiden konsultatiivinen rooli sekä toimintaedellytykset turvataan.
Lähtökohtana on se, että kansalaisjärjestöt ovat aidosti mukana päätöksenteossa. Myönteisenä alkuna tälle on Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelman valmisteluun ja seurantaan liittyvä työ, joskin siinä ovat edustettuina vain perinteiset ja suurimmat sosiaali- ja terveysalan järjestöt. Toisena myönteisenä alkuna ovat sosiaali- ja terveysministeriön ja EAPN-Finin vuosittaiset tapaamiset, joita voidaan edelleen kehittää.

5. Taataan riittävä ja monipuolinen tutkimustieto köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen strategian kehittämiseen ja toteutukseen.

III Tieto tueksi

Tutkimus- ja monitorointikeskus

Perustetaan Euroopan Unionin alainen, köyhyyteen ja syrjäytymiseen keskittyvä riippumaton ja kansalaisjärjestöihin tiiviisti kytkeytyvä tutkimus- ja monitorointikeskus.

Tämä ehdotus on neljän tahon, Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton, Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n ja Terveyden edistämisen keskuksen yhteinen aloite.

Tutkimus- ja monitorointikeskus toimii yhteistyössä olemassa olevien tutkimuslaitosten ja yliopistojen kanssa yhtenä niiden solmukohtana Euroopan Unionin alueella. Sen tavoitteena on kytkeä yhteen eri toimijoita: kansalaisjärjestöjä, kansalaistoimijoita, tutkijoita ja tieteellisiä yhteisöjä sekä julkista hallintoa sekä vahvistaa ihmisten osallisuutta tiedon tuottamisessa.

Tutkimus- ja monitorointikeskuksen tehtävänä on:
1. köyhyyttä ja syrjäytymistä koskevan kansalaislähtöisen tiedon tuottaminen,
2. tiedon välittäminen päätöksentekoon ja käytäntöjen kehittämiseen,
3. köyhyyttä ja syrjäytymistä ehkäisevien toimintamallien kehittämisen tukeminen ja
4. syntyvien mallien evaluointi.

Monitorointikeskuksen tehtävänä on tuottaa erityisesti kansalaisten näkökulmasta kansalaisjärjestöjen ja verkostojen kautta kerättävää tietoa. Pidämme välttämättömänä, että monitorointikeskuksen tuottama tieto ei ole vain perinteistä survey- ja tilastotietoa, vaan myös laadullista tietoa kansalaisten tilanteesta. Tämä merkitsee, että ehdottamamme monitorointikeskus olisi tiiviisti kansalaisjärjestöjen toimintaan kytkeytyvä yksikkö. Tällöin voidaan tuottaa tietoa, joka löytyy vain köyhyydessä ja syrjäytymistilanteessa elävien ihmisten arjesta ja ruohonjuuritasolta. Kyse on heikkojen signaalien tavoittamisesta, hiljaisesta, toisesta tiedosta, jota surveyt ja hallinnolliseen käyttöön tuotettu tieto ei tavoita. Näin tuotettu tieto tulkitaan vuoropuhelussa ja yhteistyössä köyhyydessä ja syrjäytymistilanteessa elävien ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Kyse on samalla uudenlaisten observoinnin menetelmien ja välineiden kehittämisestä.


IV Toimenpide-ehdotukset

1. Pitkäaikaistyöttömien tilanteeseen liittyvät ehdotukset

– Työttömien perusturva tulee nostaa tasolle, jolla on mahdollista selviytyä ilman toimeentulotuen käyttöä kompensaationa arjen peruskustannuksista.

– Myös työllistämistukitoimien tulee taata riittävä toimeentulo työssäoloaikana, jotta ihmisen ei tarvitsisi hakea puuttuvaa toimeentuloa sosiaalitoimesta.

– Työhallinnon tulee kehittää työmarkkinoiden toimintaa yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa siihen suuntaan, että syntyy nykyistä enemmän sellaisia joustavia ratkaisuja, joiden kautta työttömät voivat rakentaa polkua varsinaiseen perinteiseen palkkatyöhön. Kyse on heidän mukana olostaan todellisissa tehtävissä organisaatiossa.

– Aktiivisuuteen ja osallistumiseen tulee rohkaista jo ennen pitkäaikaistyöttömyyttä. Työhallinnon tulee kehittää kannustinjärjestelmää niin, että aktiivisuus kannattaa.

– Pitkäaikaistyöttömien tilanteen helpottamiseksi tulisi luoda portaittainen, yksilöllisen elämäntilanteen huomioon ottava eri hallinnonalojen yhteinen malli, jonka avulla työttömät voivat rakentaa omaa elämäänsä siltä pohjalta, mikä heille on mahdollista.

– Jokaisen pitkäaikaistyöttömän tilanteesta tulee tehdä perusteellinen ja kattava arvio siitä, mikä on asianomaisen henkilön toimintakyky, osaaminen ja tulevaisuuden suunnitelmat. Tältä pohjalta laaditaan yhdessä työttömän kanssa suunnitelma, jossa on määritelty elämän rakentumisen seuraavat askeleet, arviointipisteet ja toimeentulon rakentuminen kyseiseksi ajaksi. Arviointi ja suunnitelma ovat työttömän, työvoimahallinnon ja sosiaalitoimen yhteisiä välineitä.

Portaat:
– pitkäaikaistyöttömille, joiden voimavarat ja osaaminen ovat heikoimmat, rakennetaan mahdollisuutta mielekkääseen elämään ja sisältöä antavaan toimintaan yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa. Työhallinto tekee suunnitelman yhdessä työttömän kanssa, (vrt. maahanmuuttajien kotoutumissuunnitelma). Kansalaisjärjestöt voivat tarjota omaa osaamistaan ja palveluitaan. Suunnitelmaan sisällytetään, miten toimeentulo rakentuu ao. ajalta ja sen jälkeen (esimerkiksi eläkkeellä oltaessa tai sairastuttaessa).
– Pitkäaikaistyöttömät, joiden toimintakyky, terveys ja osaaminen ovat alentuneet niin merkittävästi, ettei työmarkkinoille palaaminen ole realistista, varmistetaan eläkevaihtoehto.
– Henkilöille, joilla on selkeästi toimintakykyyn ja osaamiseen liittyviä vajeita, työhallinto tekee realistisen suunnitelman yhdessä heidän kanssaan siitä, millaisten vaiheiden kautta paluu työmarkkinoille voi avautua ja siitä, mille aloille suunnitelma tähtää. Näin vältetään irrallisia koulutusjaksoja, jotka eivät johda suunnitelmallisesti minnekään.
– Polkujen päässä pitää olla vakaa toimeentulotilanne ja sosiaalisesti hyväksytty ja arvostettu asema (palkkatyö tai yhden luukun tuki). Muutoin toimenpiteiden jälkeinen epätyydyttävä tilanne ja tulevaisuuden epävarmuus edelleen lisäävät ihmisen voimattomuuden tunnetta oman tilanteensa parantamiseen.

– Pitkäaikaistyöttömien kanssa työskentelevien työvoimahallinnon ammattitaitoisten työntekijöiden määrän on oltava riittävä ja poikkihallinnollista yhteistyötä mm. sosiaalihallinnon kanssa olisi kehitettävä.

– Työhallinnon ja sosiaalitoimen työntekijöiden koulutuksen on vastattava tarvetta ja kysyntää niin laadullisesti kuin määrällisestikin, jotta työntekijät pystyvät tekemään perusteellisia arvioita pitkäaikaistyöttömien tilanteesta ja rakentamaan yhdessä työttömän kanssa sen pohjalta suunnitelmia elämän rakentumiseksi.

– Muutamalla pilottialueella tulisi käynnistää työhallinnon, sosiaalitoimen ja kansalaisjärjestöjen yhteinen kehittämishanke, jonka tavoitteena on kehittää yhteinen moniammatillinen ja monitoimijainen palvelumalli ja portaittainen tukirakenne pitkäaikaistyöttömien tueksi.

- Työ- ja elinkeinokeskusten työllistämis- ja kehittämismäärärahoja tulisi suunnata
sosiaalisen yritystoiminnan kehittämiseksi ja järjestöjen työllistämisedellytysten
lisäämiseksi. Vajaakuntoisten työllistymisedellytysten lisäämiseksi tulisi muuttaa
myös työkyvyttömyysmaksujen määräytymistä hajauttamalla eläkeriskejä, mikäli
yritys työllistää vajaakuntoisia.


2. Asunnottomuuden vähentäminen ja itsenäisen asumisen tuki

– Asunnottomuuden poistaminen on otettava jälleen hallitusohjelmassa määritellyksi sosiaali- ja asuntopoliittiseksi tehtäväksi.

– Kuntien tulee tarkentaa asunnottomuuden ja huonosti asumisen sisällössä ja määrässä tapahtuvien muutosten seurantaa. Tämän tiedon on näyttävä paremmin kunnallisen asuntopolitiikan sisällöissä.

– Kunnallinen vuokra-asuntotuotanto on mitoitettava mm. edellisiin tarvekartoituksiin pohjautuen.

– Asuntopoliittisiin toimenpiteisiin kuuluu myös tukiasumisen kehittäminen.

– Asuntojen hankintaa ja niihin liittyvää sosiaalista isännöintiä tulisi tehostaa.

– Osana asunnottomuuden poistamisohjelmaa tulisi käynnistää valtakunnallinen toiminta vuokrarästien, häätöjen ja häiriöasumisen hillitsemiseksi edistämällä asunto- ja sosiaalitoimen yhteistyötä, laajentamalla nk. kokonaisvastuullista isännöintiä ja lisäämällä yksilö- ja perhekohtaisia resursseja ongelmakierteen katkaisemiseksi.

– Asuntopoliittisen strategiaohjelman tavoitteiden toteuttaminen edellyttää, että esiin noussut tukiasumisen asumistuen myöntämiseen liittyvä ongelma ratkaistaan. Olisi luotava käytäntöjä, joilla taataan asukkaan oikeusturva ja vahvistetaan kansalaisten yhdenvertaisuutta.


3. Päihdeongelmaisten palveluiden saaminen ja ihmisarvoinen kohtelu

– Hyvinvointiyhteiskunnan on turvattava peruslähtökohtiensa mukaisesti kaikille kansalaisille osuus aineellisista resursseista. Hoitoa tarvitsevan kansalaisen yhteiskunnallinen asema tai elämäntapa eivät riitä perusteeksi rajoittaa hänen oikeuttaan avunsaantiin.

– Julkisen vallan velvollisuus on auttaa päihdeongelmaista samalla tavalla kuin muitakin riskikäyttäytyjiä. Julkisen vallan tehtävä ei ole pelkästään edistää yksilöiden elämää, vaan tarjota kansalaisille myös valinnan vaihtoehtoja. Päihdeongelmaisten hoidonrahoitukseen on suhtauduttava kuten minkä tahansa muun vastaavan riskikäyttäytymisen aiheuttamien haittojen korvaamiseen.

– Kansalaisten oikeudet on varmistettu Suomen lainsäädännöllä varsin hyvin. Sosiaaliset ja taloudelliset ja sivistykselliset oikeudet on turvattu vuonna 1995 toteutetulla hallitusmuodon uudistuksella. Lainsäädäntö turvaa päihdeongelmaisille muodollisen oikeuden hoitoon ja säätää kunnalle velvollisuuden järjestää se. Lain hengen on toteuduttava kaikkien päihdeongelmaisten osalta ehdoitta. Kuntoutusta tukevien KELA:n kuntoutusrahan ja sairausvakuutuksen päivärahan saannin ehtoja on muutettava niin, että myös päihdeongelmaisten enemmistöllä on mahdollisuus päästä tukien piiriin.

– Päihdehuoltolain hengen mukaisesti hoidon tarpeessa olevan päihdeongelmaisen on ensisijaisesti itsensä voitava suorittaa hoitovalinta. Julkista palvelutehtävää suorittavilla erityishoitopaikoilla ei ole näin oikeutta valita yhtään apua hakevaa sen perusteella kuinka hän päihteiden kanssa pärjää, miten hoitotavoitteensa asettaa, mikä on hänen maksukykynsä tai yhteiskuntahyödyllisyytensä. Jokaiselle on tarjottava tukea ja hoitoa yhä uudelleen vähintään kärsimysten lievittämiseksi.


4. Mielenterveyskuntoutujien tilanteeseen liittyvät ehdotukset

– Kuntien tulisi laatia mielenterveyspalvelujen kokonaissuunnitelma. Tämä loisi mahdollisuudet mielenterveystyölle, jossa huomioidaan mielenterveyskuntoutujien arkisen selviytymisen tuen tarve.

– Mielenterveyskuntoutujien arkielämän selviytymistä kohentaa toiminnallinen ja yhteisöllinen kuntoutus. Tämän lisäämiseksi Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahoitusta olisi suunnattava nykyistä laajemmin myös toiminnalliseen kuntoutukseen

– Asumisen tukipalvelut olisi taattava sairaalasta kotiutuville potilaille jotta heidän itsenäinen elämänhallintansa toteutuisi ja laitoshoidon uusiutumisen tarve vähentyisi.

– Jokaiseen mielenterveystoimistoon pitäisi palkata vähintään yksi kuntoutusohjaukseen perehtynyt ja resurssoitu henkilö. Koko kuntoutushenkilöstölle olisi suunnattava täydennyskoulutusta kuntoutujien sosiaalisten ja taloudellisten etuuksien ohjauksen kehittämiseksi.

– Lainsäädäntöä ja hallintokäytäntöjä pitää selkeyttää ja erilaisia etuuksia yhteensovittaa siten, että kannustetaan omaehtoista selviytymistä ja työhön kuntoutumista. Pienimuotoisen työllistymisen kannustavaksi saamisessa verotuksen selkeyttämisellä ja kohtuullistamisella on suuri merkitys.

– Myös eläkejärjestelmää olisi kehitettävä vähäisten työtulojen ja sosiaalietuuksien yhteensovittamiseksi. Kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä saaville olisi tarpeellista saada aikaa läpinäkyvä ja ennustettavissa oleva lineaarinen eläkkeen vähenemismalli työtulojen nousun mukaan. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä myös eläkkeen lepäämäänjättämislain kehittämiseen, jotta laki saadaan koskemaan kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä saavien ohella kaikkia työkyvyttömyyseläkettä saavia. Myös osa-aikaeläkkeen mahdollisuudet pitäisi saada käyttöön aiempaa laajemmin. Työeläkkeen määräytymisperusteita pitää selkeyttää niin, että eläkepäätöksen saaneen henkilön kuntoutuessa. Pitäisi olla taloudellisesti mielekästä ottaa vastaan työtä ilman, että sillä on vaikutuksia aiemmin ansaittuun työeläkkeeseen.


5. Ylivelkaantuneiden tilanteen ratkaisu

– Hallitus antaa poikkeuslakiesityksen pahimmin velkasyrjäytyneiden vapauttamiseksi kohtuuttomasta velkataakastaan tai muuttaa nykyisen velkajärjestelylain tulkintaa sellaiseksi, että he voivat vapautua veloistaan kohtuullisessa ajassa.

– Ulosottolakia uudistettaessa ulosmittaukselle säädetään kohtuullinen takaraja ja sitä sovelletaan takautuvasti siten, että se ulottuisi 90-luvun laman uhreina ylivelkaantuneisiin.

– Velkajärjestelylakia korjataan velallisen aseman vahvistamiseksi siten, että muutettaessa maksuohjelmia otettaisiin nykyistä paremmin huomioon ihmisten todellinen elämäntilanne.

– Valtiovalta turvaa pätevän velkaneuvonnan saatavuuden yhtäläisesti eri puolilla maata (esimerkkinä koettu riittämätön neuvonta poro- ja luontaiselinkeinotilojen velkojen järjestelyjä koskevan asetuksen kohdalla).


6. Pitkäaikaissairaat

– Pitkäaikaissairaus on nähtävä yhtenä mahdollisena syrjäytymis- ja köyhtymisriskinä. Pitkäaikaissairaus merkitsee jatkuvaa riippuvuutta terveydenhuoltopalveluista sekä kasaantuvia sairauskuluja. Pitkäaikaissairaus saattaa vammauttaa, mutta käsitteenä se ei merkitse samaa kuin vammaisuus. Vammaisuus nähdään yhtenä syrjäytymisriskinä pitkäaikaistyöttömyyden, asunnottomuuden tai vastaavien ilmiöiden rinnalla . Pitkäaikaissairaus on saatava näkyviin toimeentuloa koskevissa tilastoissa ja selvityksissä nykyistä selkeämmin. Tutkimustyöhön, jossa keskitytään pitkäaikaissairauksien toimeentulovaikutuksiin, on panostettava nykyistä enemmän.

– Suomeen on saatava sairauskuluille yksi yhtenäinen maksukatto. Kehitettävän maksukaton tulee edistää parantumista ja terveyttä sekä taata se, ettei kukaan joudu kohtuuttomasti maksamaan sairaudestaan. Maksukatto tulee toteuttaa asiakasystävällisesti.

– Terveyspalvelujen asiakasmaksujen korottamisen vaikutusta ihmisten terveyspalvelujen käyttöön on selvitettävä.

– Uusien kalliiden hoitomuotojen kuten tehokkaiden uusien lääkkeiden käyttöä on tarkasteltava niin, että hoitopäätökset tehdään ensisijaisesti lääketieteellisin kriteerein ja että asiakas ei joudu taloudellisesti eriarvoiseen asemaan.


7. Lasten ja lapsiperheiden tilanteen parantaminen

– Perheiden ja lasten hyvinvointia edistäviä tekijöitä on tarkasteltava lapsen näkökulmasta tuottamalla lapsilähtöistä tietoa ja käyttämällä sitä yhteiskuntasuunnittelun ja poliittisen päätöksenteon perustana.

– Lasten mielenterveyden ja sosiaalisen selviytymisen edistämisessä ja hoitamisessa on saavutettava yhtä hyvä kehityssuunta kuin lasten fyysisen terveyden suhteen. Lasten hyvinvointi rakentuu vastuullisen vanhemmuuden ja aikuisten hyvän huolenpidon varaan; äitiys- ja lastenneuvolat tukevat vanhemmuutta kokonaisvaltaisesti.

– Koulun tehtävänä tulee olla kaikinpuolinen kasvun edistäminen, ei ainoastaan oppiminen. Oppilashuollon voimavaroja on vahvistettava merkittävästi.

– Lasten terveysriskit ja -ongelmat, erityisesti psykososiaaliset ongelmat sekä oppimis- ja tarkkaavuushäiriöt on pystyttävä toteamaan varhain ja niiden edellyttämät jatkotoimet on kyettävä toteuttamaan. Lapsi on sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluiden käyttäjänä erityisasemassa, eivätkä lapsen kehitys ja kasvu saa vaarantua jonotuksen seurauksena.

– Lasten erityispalvelut ja lastensuojelun erityisosaaminen on turvattava jokaisessa kunnassa. Jokaisessa kunnassa tulisi olla monialaiset lasten hyvinvointia terveyttä edistävät työryhmät, joissa on edustettuina kunnan eri sektoreiden edustajat, lapsen koko tuki- ja hoitolinja sekä vanhemmat.

– Lapsen on saatava elää turvallisissa ja hyvinvointia edistävissä asuinolosuhteissa ja ympäristössä.

– Lapsiperheiden hyvinvoinnin edellytyksenä on työvoimapolitiikka, jonka seurauksena vanhemmilla on mahdollisuus pitkäaikaisiin työsuhteisiin ja elämisen mahdollisuudet turvaaviin palkkatuloihin. Työ- ja perhe-elämän yhdistämiselle on luotava nykyistä enemmän vaihtoehtoja.

– Lapsen hyvän kehityksen kannalta mielekäs vapaa-aika turvallisessa ympäristössä
on tärkeää. Lapsella on oltava turvallisia aikuisia ja hyviä toiminta- ja osallistumismahdollisuuksia vapaa-ajallaan. Harrastukset tarjoavat onnistumisen kokemuksia, vahvistavat itsetuntoa, aktivoivat toimimaan ja tarjoavat myös mahdollisuuden yhteiskunnalliseen osallistumiseen.


8. Toimeentulotukeen liittyvät ehdotukset

– Valtion on otettava vastuu ihmisten viimesijaisesta toimeentuloturvasta.
– Ensisijaisten etuuksien taso on nostettava, jotta niillä tulee toimeen ilman, että joutuu turvautumaan toimeentulotukeen.
– Asumiskustannusten omavastuu on poistettava toimeentulotuesta. Tarpeelliset asumismenot pitää huomioida kokonaisuudessaan toimeentulotukeen oikeuttavana menona.
– Toimeentulotuen pitää toimia joustavana viimesijaisena toimeentuloturvan muotona ihmisten erilaisissa kriisi- ja muutostilanteissa. Ehkäisevä, harkinnanvarainen toimeentulotuki on otettava käyttöön todellisena mahdollisuutena.


9. Paikallisen ja alueellisen kehityksen ja toiminnan vahvistaminen

– Kehitetään paikallisia verkostoja, jotka suunnittelevat ja toteuttavat paikallisista tarpeista lähtevää toimintaa ja projekteja, joiden tarkoituksena on estää eri ihmisryhmien köyhtymistä ja syrjäytymistä sekä lieventää niiden seuraamuksia. Paikallisen toiminnan kehittämisen kannalta oleellista on pitkäjänteisen työn toimintaedellytysten varmistaminen.

Tämä merkitsee mm. sitä, että eri ministeriöt ja TE-keskukset luopuvat omiin kansallisiin säädöksiin perustuvasta jälkirahoitteisuuteen pohjautuvasta rahoituskäytännöstään. Pienet ja keskisuuret järjestöt, joilla usein on suora yhteys asianomaiseen ihmisryhmään, jäävät nykyisen käytännön takia rahoituksen ulkopuolelle. Niillä ei ole omaa varallisuutta, joka voisi toimia puskurina. Paikallisen toiminnan ja kehittämistyön kannalta tämän esteen poistaminen on oleellista.

Paikallisten verkostojen kehittyminen edellyttää todellista sitoutumista kansalaisjärjestöjen, viranomaisten sekä yrittäjien kumppanuuteen, sillä syrjäytyminen koskettaa kaikkia osapuolia. Tämän takia säädöksiä pitää muuttaa niin, että yritykset voisivat vähentää verotuksessa sen rahallisen tuen, jonka ne antavat kansalaisjärjestöjen syrjäytymisenvastaisiin hankkeisiin.