Kannanotot, lausunnot ja tiedotteet

Ari Saarto, EAPN-Finin hallituksen jäsen, Sosiaalipolitiikka-työryhmän pj

Asiantuntijakuuleminen eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa 18.2.2005

Suomen kannanotosta Euroopan unionin kestävän kehityksen strategian uudistamiseen (E 141/2004 vp)

Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaiset toimenpiteet on kannanotossa todettu sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistajiksi ja siten yhdeksi Euroopan unionin kestävän kehityksen elementiksi.

Kysymys on toisin sanoen tarpeesta vähentää sellaista kansalaisten keskuudessa tällä hetkellä vielä olevaa eriarvoisuutta, joka heikentää heidän yleisiä perusoikeuksiaan ihmisinä, kansalaisina ja tarvitsemiensa sosiaali- ja terveyspoliittisten eli hyvinvointipalvelujen käyttäjinä. Erityisinä näistä palveluista helposti syrjäytyvinä ryhminä ovat tällä hetkellä lapset, mielenterveyspotilaat, päihteidenkäyttäjät, vanhukset, vammaiset ja pitkäaikaissairaat.

Keskeiset yhteiskunnalliset ja EU:n tasolla meneillään olevat muutostrendit  ja politiikat eivät tue tilanteen paranemista, vaan pikemminkin päinvastoin. Tilanne voisi olla turvatumpi mikäli kunnat, joille hyvinvointipalvelujen järjestäminen todellista tarvetta vastaavasti lakisääteisesti kuuluu, kykenisivät vastaamaan tästä tehtävästä. Taloudellisten resurssien puute, yhdessä eri suuntaan painottuvien kunnallispoliittisten arvovalintojen kanssa, ei kuitenkaan useinkaan turvaa käytännössä tätä tehtäväksiantoa ja vastuunkantoa.

Yhtenä keskeisenä riskitekijänä yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevien kannalta on sellainen EU:n palveludirektiivin tulkinta, joka näyttää kattavan kokonaisvaltaisesti myös hyvinvointipalvelumme. Osa hyvinvointipalveluista voidaan toki tuotteistaa ja kilpailuttaa ja sisällyttää palveludirektiivin soveltamisalaan, mutta osa sopii siihen hyvin huonosti. Helpoimmin sopivia ovat erilaiset toimintaa tai sen osa-aluetta koskevat strategiset selvitykset, arvioinnit, tutkimukset ja kohdennetut koulutusohjelmat sekä erilaiset rajatut toimenpideluontoiset tehtävät kuten kuntoutusarvioinnit, ajokorttiseurannat ja yhdyskuntapalvelun ”hoitopaketit”. Palvelutuotteina ne muistuttavat direktiivin tarkoittamaa markkinoilla kaupattavaa tavaraa.

Tavaratuotannon logiikka ei sovi yhtä hyvin kokonaishuolenpitoa ja -hoivaa antaviin palveluihin, etenkään niihin joilla tavoitellaan syvempää sosiokulttuurista asenne- ja toimintamuutosta. Nämä palvelut tulisi niin niiden käyttäjien kuin tarjoajienkin kannalta turvata kuntien ja järjestöjen pitkäaikaisilla ja kestävillä kumppanuussopimuksilla ja niiden pohjalta rakennettavilla monipuolisilla palvelujatkumoilla. Jatkuva kilpailuttaminen horjuttaisi niiden jatkuvuutta ja kestävää kehittämistä.

Näissä palveluissa on kysymys palvelujen tarvitsijoiden ongelmien monimutkaistumisesta. Palvelujärjestelmän haasteena on yhä useammin monien erilaisten – jo yksinäänkin vaikeitten – ongelmien yhteenkietoutuminen. Asiakkaina kohdataan lapsia joiden kehitys- ja kouluongelmat liittyvät vanhempien liialliseen alkoholinkäyttöön ja hauraaseen vanhemmuuteen, ikääntyneitä vammaisia joille päivä- ja toimintakeskuspalvelut ovat esteellisiä ja saavuttamattomia, mielenterveyskuntoutujia joilla on samanaikaisesti tukiasumistarpeita, seksuaalisen ja sukupuolisen moninaisuutensa vuoksi työelämästä syrjäytyviä, jne.

Sosiaali- ja terveystyön asiantuntijoiden piirissä näitä ilmiöitä kutsutaan ”ilkeiksi ongelmiksi”, koska niitä ei voida kuvata ja selittää yksiselitteisesti eikä niihin myöskään liity helppoja ratkaisuja. Tämä vaikeus ei johdu ymmärtämättömyydestä eikä taloudellisten resurssien puutteesta vaan ennen kaikkea näihin ilmiöihin ja niiden kanssa kipuileviin ihmisiin kohdistuvasta tuomitsevasta ja moralisoivasta asenneilmastosta, joka estää tarvittavan avun saamisen ja antamisen.

Positiivista on, että monet palveluntarjoajat ovat viime aikoina alkaneet verkostoitua keskenään ja yhdistää voimiaan erilaisissa yhteistyö-, kumppanuus- ja monitoimijuushankkeissa. Valitettavaa taas on se, että hyvinvointipalvelujen kilpailuttaminen hajottaa samaan aikaan näitä yhteistyörakenteita.

Hyvinvointipalvelujen tuloksellinen järjestäminen edellyttää hyvää kulttuurista ymmärrystä siitä arkitodellisuudesta jossa ihmiset elävät. Tässä mielessä yli- tai monikansalliset palvelut toimivat hyvin vain silloin kun ne on räätälöity vastaaville kieli- ja kulttuuriryhmille ja kun niissä on otettu huomioon myös suomalainen toimintaympäristö.

Kestävän kehityksen kannalta on siis tärkeää

• järjestää hyvinvointipalvelut niin, että ne ovat kaikille niitä tarvitseville esteettömiä ja saavutettavia
   

• ettei kaikkia hyvinvointipalveluja pyritä tuotteistamaan ja kilpailuttamaan yleisen tavaralogiikan mukaisesti, vaan turvataan erityisesti kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ja moniongelmaisimpien kansalaisten palvelut pitkäjänteisillä kuntien kanssa tehtävillä kumppanuussopimuksilla sekä yleensäkin hyvinvointipalvelujen tarjoajien keskinäisellä yhteistyöllä, kumppanuudella ja monitoimijuudella
   

• huolehtia palvelujen piirissä toimivien riittävästä kieli- ja kulttuuriymmärryksestä sekä paikallisten toimintaympäristöjen tuntemuksesta.

LISÄTIETOJA Suomen verkoston toiminnasta
SUOMEN KÖYHYYDEN JA SYRJÄYTYMISEN VASTAINEN
VERKOSTO EAPN-FIN
c/o SOSIAALI- JA TERVEYSTURVAN KESKUSLIITTO
KOTKANKATU 9, 00510 HELSINKI
Puh. (09) 774 721, faksi (09) 738 123